|
Viimeistellessäni Oulun
seurakuntayhtymälle seimiasetelmia, sain taloyhtiöltämme
lainaksi talomme kerhohuoneen. Ovet olivat avoimet koko
viime vuoden kevään talon asukkaille ja kiitettävästi he
tukivatkin minua yksinäisessä pakerruksessani. Taloyhtiön
rouvat alkoivat ensin kertoa vanhoista nukeistaan, toivat
ensin valokuvia ja palasivat sitten vanha nukke
kainalossaan. Seimen rakentamisen ohella ja sen jälkeen
korjasin sitten useita Koskenniskan nukkepotilaita.
A-portaan Anja-rouvakin tuli katsomaan
seimentekoa ja kertoi, että hänellä on oikein iso (n. 68 cm)
neitinukke vaatehuoneessaan. Hän on saanut sen lahjaksi
mummiltaan, kun hän oli alle kouluikäinen, joskus
1930–40-luvun taitteessa. Mummi oli kertonut voittaneensa
nuken jonkun lehden kilpailussa. Anja kertoi, että vaikka
Tytti oli melkein koko elämänsä istunut vain koristeena
sohvalla tai piirongin päällä, oli se elon taipaleellaan
joutunut turvautumaan useamman kerran ulkopuolisen
terapeutin apuun.
Minä tietenkin kiinnostuin kauheasti
nukesta, sillä en elämässäni ollut nähnyt montakaan
suomalaista isoa nukkea. Olin tosin korjaillut vanhoja
Martta-nukkeja useitakin elämäni aikana, mutta potilaakseni
ei ollut tullut sellaista hienoa silkkiorganzamekkoista
prinsessanukkea. Sovittiin, että Anja tuo nuken näytille
jonakin päivänä. Muutaman päivän kuluttua Anja kantaa sisään
kerhohuoneeseen aivan ihanakasvoisen Martta Bebe 5:n, jonka
kasvoja ympäröi kuin sädekehä keltainen organzapliseeraus ja
iso silkkirusetti. Mutta mikä on tämä mekko? Keltainen
tekokuituinen nailonpitsinen mollamaijan puku, jonka
hihoista pilkistää sojottavat mollamaijan kangaskädet.
Kauhuissani kysyin Anjalta, missä on
se prinsessapuku, jonka hän oli nukella kertonut olevan.
Anja huomasi kauhistukseni ja kertoi vähätellen, että hän
oli teettänyt nukelle kädet, kun hänen oma tyttärensä oli
ottanut nuken vaatehuoneesta vähän omin luvinkin
leikkeihinsä ja herkät selluloidikädet olivat menneet rikki.
Samassa yhteydessä Anja oli päättänyt uusia nuken
nuutunutta, ei niinkään risaista, vaatetusta. Nukke oli
saanut keltaisen nykymekon, jota tosin oli tehty
nostalgiseksi nailonpitsein. ”Mihin laitoit sen alkuperäisen
mekon? kysyin toiveikkaana. ”Minä säilytin sitä aika kauan
kotona, mutta, mutta…kyllähän sinä tiedät, että turhaa rojua
pitää siivota aina välillä pois. Minä heitin sen tietenkin
tuonne taloyhtiön roskikseen.” Minä mykistyin, hyvä, etten
pyörtynyt. Anjakin rupesi kauhistelemaan. Tietenkin ymmärsin
äitien siisteysvimmat. Olinhan siivonnut itse 80-luvulla
kaikki lasteni ehjät lelut Unicefin lelukeräykseen ja minun
äitini oli vienyt kaikki neljän tyttärensä nuket
perustamansa päiväkodin lapsille leikittäväksi. Ja kun se
päiväkoti muuttui myöhemmin kunnalliseksi ja jossain
vaiheessa lopetettiin, niin luulen, että ne Pipsat ja Marjat
joutuivat saman kohtalon omaksi kuin Beben keltainen
prinsessamekko. Onneksi Bebelle oli jäänyt alkuperäiset
alusvaatteet, sukat, kengät ja hattu.
Lohdutin Anjaa ja sanoin, että minulla
on kyllä kuvia alkuperäisestä mekosta, että voidaan teettää
nukelle uusi mekko. Hain kotoa Suuren Suomalaisen
Nukkekirjan ja pari muuta Marttoja koskevaa kirjaa ja
julkaisua sekä vanhan Kotilieden vuodelta 1939, jonka
kannessa tämä samainen nukke komeili värillisenä
juhlamekossaan Doris Bengtströmin piirtämänä ja sisäsivuilla
mustavalkoisena kahdessa kuvassa. Annoin materiaalin
tutkittavaksi Anjalle. Mainitsin myös, että nukketohtori
Benitalta saa sille varmaan uudet kädet, joskaan ei
tietenkään selluloidia, mutta massakädet, jotka ovat
samannäköiset kuin alkuperäiset.
Kului melkein vuosi, kun kysyin, mitä
nukelle kuuluu. Anja kertoi, että kiiminkiläinen
monitoiminainen Ulpu oli luvannut ommella nukelle mekon. Hän
oli myös saanut tilatuksi Benitalta kädet nukelle. Ulpu ei
luultavasti ollut tajunnut valujen laatuluokituksia, vaan
oli tilannut kädet ”raakoina”. Niinpä nämä ”raakileet”
ajautuivat loppujen lopuksi minun siloteltavikseni.
Elokuun puolivälissä, kun aloimme
palailla mökkielämästä, kävin Anjan olohuoneessa ompelemassa
kädet kiinni. Anja on nimittäin nyt niin tarkka nukestaan,
ettei anna sitä edes asuntonsa ulkopuolelle, ei edes
nukketohtorille eikä ompelijalle. Niinpä Ulpukin oli
joutunut ompelemaan mekon pelkillä yksillä mitanotoilla.
Jouduimme sen vuoksi tekemään pieniä sisäänottoja mekon
yläosaan ja hihoihin.
Ulpu oli hankkinut oululaisesta
silkkikaupasta silkkiorganzan ja värjännyt sen keltaiseksi.
Huoparuusujen mallin hän oli saanut hatusta ja edelleen
värjännyt terälehdet ja lehdet mallin mukaan. Nukke alkoi
nyt muistuttaa enemmän alkuperäistä. Tietenkin vanha mekko
olisi ollut hienompi, mutta hyvä näinkin. Onhan kuitenkin
kunnioitettu vanhaa mallia ompelemalla samanlainen. Nyt
edessä oli nuken kuvaaminen.
|
 |
Anja löysi vanhan kuvan mummostaan ja
itsestään 40-luvun alusta, juuri siltä ajalta, jolloin nukke
siirtyi mummin sohvalta hänelle. Nukke on seurannut Anjaa
lapsuuden kodista Kiskosta maailmalle ja lopuksi Ouluun,
jossa se nyt on. Nukke on nyt luvattu Anjan lapsenlapselle
Susannalle, joka on nyt 6-vuotias ja odottaa innoissaan,
milloin hän saa nuken ihan oikeasti itselle. Järjestimme
nuken kunniaksi juhlat elokuun viime päivinä. Susanna oli
myös pukeutunut juhlapukuun ja Anja oli tehnyt nuken
uudelleensyntymisen kunniaksi ison mansikkakakun, joka oli
niin ihanan makuinen, että piti oikein pyytää itse saada
ottaa lisää, ei yhdesti, vaan kahdesti.
Minä jatkoin tutkimuksiani tästä
nukesta. Löysin vuoden 1938 Kotilieden joulukuun numerosta
Lasten Kerho-liitteen. Vähän kovemmalle kartongille
painetussa liitteessä oli tämä samainen nukke paperinukkena.
Sillä oli keltaisen puvun lisäksi ”oikean suomalaisen tytön
kesäjuhlapuku, kansallispuku tykkimyssyineen”. Lisäksi
Tytillä on samanlainen punaruutuinen arkimekko kuin
Marjalla. Sinikukkaisen pyhämekon kanssa on sininen takki ja
lakki. Tekstissä kerrotaan, että Tytti on vain salanimi ja
jos äiti tilaa kotilieden seuraavaksikin vuodeksi, paljastuu
salaisuus…
Salaisuus paljastuu helmikuun 1939/I
lehdessä. Lehti julistaa nimikilpailun, jossa Tytille on
keksittävä nimi, ja sille on annettava lisäksi kaunein
suomalaisasuinen tytön nimi. Palkintona on yksi iso
keltapukuinen Bebe 5 ja 50 pienempää Bebe 1:tä, joilla on
vaaleansinisiä ja valkoisia mekkoja ruusuineen ja valkoinen
villakangastakki huopahattuineen. Suurin nukke koko
vaatekertoineen, jotka esiteltiin joulukuun paperinukella,
ja 10 pienempää arvotaan niiden kesken, jotka ovat
äänestäneet suosituinta nimeä. 10 eniten ääniä saanutta
nimeä jakavat sitten loput nuket, 4 nukkea nimeä kohti.
Nyt heräsi myös epäilys, olisiko tämä
meidän talon Bebe nyt se voittaja nukke. Olihan se
ajallisesti täysin mahdollista. Anja ei kuitenkaan
muistanut, että hän olisi mummin nukella koskaan nähnyt
muita vaatteita kuin tämän keltaisen puvun. Minua kiinnosti
kilpailun tulos niin, että tilasin keskussitomosta
kaukolainana Kotilieden kevään 1939 lehdet. Huhtikuun
II-numerosta löysin tulokset.
Vastauksia oli tullut 27586 kpl.
Kauneimmaksi nimeksi oli valittu Marjatta selvällä äänten
enemmistöllä. Aino ja Ritva olivat sitten hopealla ja
pronssilla. Voittajaksi ei ollut nimetty Anjan mummia, vaan
Karjalasta kotoisin oleva Aili. Arvoitukseksi siis jää,
oliko vuonna 1939 joku toinenkin kilpailu lehdessä, jossa
olisi palkintona tämä sama nukke. Ja oliko Aili saanut ottaa
myöhemmin evakkorekeensä Inkilästä mukaansa näin ison nuken
vai oliko se jäänyt rajan taakse? Joka tapauksessa tällä
ihanalla Martta Bebellä leikkii nyt jo neljäs sukupolvi.
|
